Unelmien rakennustarpeista

SeurasaaressaVanha puutalo on ollut unelmani kymmenvuotiaasta. Tiedättehän: sellainen valkoinen, jonka isoa lasikuistia kiertävät ikkunalaudoilla rehottavat pelargoniat. Kunniakkaasti vanhentuneet lautalattiat narahtelevat askelten alla. Omin käsin perintömetsästä hakatut koivuhalot ritisevät kodikkaasti pönttöuuneissa ja tupakeittiön leivinuunissa. Puutarha on puoliksi villiintynyt vanhojen omenapuiden katveessa.

Lukion loppumetreillä syntyi vaihtoehtoinen unelma: vanha kansakoulu, sekin tietenkin puinen. Pihasaunion tuoksuinen nurmettunut hiekkakenttä sen edessä, satoja neliöitä mahdollisimman väliseinätöntä tilaa lasten kasvattamiseen–pistin saman tien kolme lasta toivelistalle–ja jokapäiväisen leivän tienaamiseen kotiäiti-yrittäjänä monenmoisilla kädentaidoilla sekä kirjoittamalla. Ateljee maalaamista varten, kangaspuut (ehdottomasti), valtava tupakeittiö vanhoine puusohvineen, iiihana vanhanaikainen lastenhuone kivasti kuluneine keinuheppoineen ja sitä rataa. Perheen ruuankin voisi kasvattaa ja muutamia kotieläimiä hoitaa siinä sivussa.

Ensimmäinen vuokrakotini oli pieni kaksio Helsingin ydinkeskustassa, vuonna 1929 rakennetun talon ylimmässä kerroksessa. Hissiä ei ollut, mutta se ei millään tavalla estänyt minua kantamasta selkä vääränä unelmieni rakennustarpeita kirpputoreilta. No siis tiedättehän: ajan patinoimia kuparipannuja, rukin lapoja ja vanhoja kakkuvuokia (kun ne on niin kiva täyttää hiekalla ja tökkiä siihen pystyyn valkoisia käsin valettuja kynttilöitä). Pitsein ja nimikoinnein somistettuja lakanoita, vanhoja keittiöpyyhkeitä ja 50-luvulta peräisin olevia puuleluja.

Vuodet kuluivat, sain toivelistalla olleet kolme lasta. Räntäsateisena maaliskuun päivänä kuopusta vaunuissa lykkiessä esteetikko-romantikon mieleeni pelmahti idyllinen kuva tarkasti valikoitujen käytettyjen sisustustavaroiden ja lastenvaatteiden liikkeestä. Tiedättehän: sellainen kunnon vanhan ajan kivijalkaputiikki taidokkaine sepäntyönä valmistettuine nimikyltteineen ja asiakkaan ovesta astuessa iloisesti kilahtavine messinkikelloineen.

Sen jälkeen bongailin kirpputoreilta edellä mainittujen lisäksi hiutuneita kalaverkkoja, tuohituokkosia, pyykkilautoja, ruosteisia hevosenkenkiä ja 1900-luvun alkupuolen tyylisiä luonnonkuituisia lastenvaatteita. Skandinaavista maalaisromantiikkaa. Unelmaani oikein tosissaan pönkittääkseni ostin varmuuden vuoksi 20 vanhaa heinäseivästä, myymäläsomistukseksi. Samana vuonna toteutin kuin toteutinkin lukioajoista asti kyteneen unelmani yrittäjyydestä. Inhorealistisista syistä en kuitenkaan perustanut tarkasti valikoitujen käytettyjen sisustustavaroiden ja lastenvaatteiden kivijalkaputiikkia enkä boheemia monitoimihuushollia vanhaan kansakouluun.

Kevään riemuaNäin neljänkympin kynnyksellä olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei Suomen nykyisen hintatason ja pätkätöiden leimaaman niin sanotun urakehitykseni yhdistelmällä mitä todennäköisimmin koskaan päästä käsiksi vanhaan puutaloon tai kansakouluun saati kivijalkaputiikkiin Helsingin keskustan tuntumassa. Ei vaikka puolisoni onkin hyvätuloinen. Tosiasia on myös, ettei puolisoni ole lainkaan käsillätekijätyyppiä, mikä olisi vanhassa puutalomiljöössä minun kannaltani vähän kehnompi homma.

Perheemme on asunut jo kuusi vuotta vuokralla 90-luvun lopun umpitylsässä kerrostalossa eikä muutosta tilanteeseen ole näköpiirissä. Tavaraa kotonamme on vuosi vuodelta vähemmän. Pieni kotitoimisto on yritystoimintani tukikohta; autan työkseni ihmisiä tekemään kodeistaan ja liiketiloistaan sekä kauniita että toimivia–yksinkertaistamalla.

Minulla on koko persoonallisuuttani vavisuttanut omakohtainen kokemus tavaroista ja isoista unelmista luopumisesta, mistä on valtavasti hyötyä asiakastyössä. Ei tulisi mieleenikään luotsata muita kohti sellaista, mihin en itse ole pystynyt. Kutsunkin itseäni arjen vertaisvalmentajaksi. Heinäseipäät vievät edelleen puolet kellarikomerostamme, mutta muut palaset unelmistani olen vähitellen laittanut takaisin kiertoon. On hyvin lohdullista ajatella, että aarteeni ovat nyt osa jonkun toisen unelmia ja kasvuprosessia.

Tällä hetkellä edustan ainakin kollegoideni mielikuvissa suomalaisten ammattijärjestäjien minimalistisinta laitaa, mutta kuten nyt tiedätte, asia ei ehkä ole ihan yksiselitteinen ja matka on joka tapauksessa ollut pitkä. Olen opettelemalla opetellut iloitsemaan kyvystäni nähdä esineissä niiden kauneus ja materiaaleissa niiden potentiaali ilman että enää haalin niitä omakseni tai kuvitteellisen kivijalkaputiikkini hyllyille. Näkemisen kyky on lahja, mutta ”prosessin” jättäminen siihen on opeteltu taito. Nykyisin kerään aineettomia aistielämyksiä ja muistoja aidosta eletystä elämästä. Olen hyväksynyt sen, että luopuminen on tärkeä osa elämää. Hetkessä elämistä opettelen edelleen. Matka jatkuu.

Mainokset
Kategoria(t): Reija Wihinen Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s